Salmen silta rakentuu

 

Salmen Silta

Vuoden 1914 syyskesällä pellonleikkuun jälkeen alkoi syntyä Salmen Silta.

Kun elot pälvivät vielä pelloilla odotellen riihen puintia päättivät Kujalan perän isännät rakentaa sillan kotisalmeen.

Salmessa ei ollut siltaa aikaisemmin, piti siitä kahlaten kulkea yli, mikä oli hankaluus sinänsä.
Salmi oli kolmisen sylen levyinen ja liejurantainen, pohja joessa oli kuitenkin kivikkoinen.

Aikaisemmin kulku Kursun puolelta(pohjoisesta) Vuonanniemeen (eteläiseen osaan Kursua) tapahtui veneellä Heinäniemen kohdalta (nykyinen Kasasen talo) Pajarin rantaan tai kahlaten salmen niskasta. 

Arvata sopii, että ylitys oli varsin hankalaa.

Jalankulkijat saateltiin tavallisesti veneellä Herma-Ukon, Saijan-Aapun, Saaran-Erkin tai jonkun muun toimiessa venevärjärinä.

Muutaman vuoden jalankulkijat saivat kulkea äsken mainitun Herma-Ukon, eli Hermanni Seppälän laittamaa pukkisiltaa myöten.
Siihen pukkien päälle oli Hermanni asettanut pari kolme veistettyä hirttä sekä käsipuun, jotta ylitys saattoi tapahtua melko turvallisesti.

Me jotka silloin olimme kakaroita, saimme kyytiä Herma-Ukon selkärepussa, taikka "sylivauvana".

Aikuiset saivat maksaa ylityskerralta sillan rakentajalle kymmenen penniä.
Maksu ei ollut suuri senkään aikaisessa valuutta-arvossa.

Siitä huolimatta vuonanniemeläiset pinnasivat tästäkin velvoitteesta sen minkä ehtivät.
Vuonanniemeläiset yleensäkään, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, eivät olleet yhteistoiminnan väkeä.
Tämä ilmeni mm. sillan rakentamisen yhteydessä.

Toiselta puolen, siis Vuonaniemestä ei ollut kuin ison talon isäntä Tuhka-Pekka, renkiensä kanssa.
Pajarin Mikko sen sijaan osoitti syvää myötätuntoa hanketta kohtaan, mikä oli sekin jo jotain.

Toiset isännät olivat kateellisia ja änkyröivät kaikkea yhteistoimintaa vastaan, heitä ei sillanrakennustoiminnassa ollut mukana.

Olisi luullut, että Vuonaniemeläiset olisivat yhtenä miehen olleet Kursun puolilaisten kanssa siltaa rakentamassa, sillä Salmenkankaassa Kursun puoleiselle rantamaastolle olivat Vuonaniemen talokkaat kuokkineet ja kylväneet peltoja.
Niitä oli jo sillan teon aikana useita hehtaareja.

Pajarin, Tuhkalan, Eljaksen (Vuonnalan) ja luultavasti myös Vuolukan taloilla oli peltoja Salmenkankaassa. Vuonanniemeläisillä oli siis jatkuva tarve sillan käyttöön.

Tien pohja oli rakennettu Kursunpuolen miesten toimesta Kujalasta, Salmen rantaan saakka vuosisadan vaihteessa. Matkaa oli parisen kilometriä, mutta yhteisin ponnistuksin saatiin ojat kaivettua ja täytemaatkin ajetuksi, niin että kolakärryillä liikennöiminen kävi suhteellisen mukavasti.

Salmen ylitys vain tapahtui kahlaten hevoset kivikkoista salmen pohjaa ja mutaisia rantoja vetäen.
Siihen saakka oli käytetty kilometrin mittaista vesitietä ja rospuuton aikana oli turvauduttava tarpomiseen Hietaranta-Heinäniemen ryteikköiseen rantamaastoon kehkeytynyttä polun tapaista myöten.

Rovavaaran Aittanenältä oli keväthankien aikana vedätetty järeät aihkipetäjät sillan kannatin- ja muiksi runkotarpeiksi.

Kujalan tallin hietikkoiselle kenturalle oli pystytetty "kintaskosken saha".
Kahden metrin korkeuteen ulottuva sahapukki, jonka toisella sivulla olivat pitkät vinotuet.
- Ne toimivat samalla sahauspaikan "kaljuina" joita myöten sahattava tukki pyörivässä liikkeessä hinattiin manila-tai juuriköysien mutkassa ylös pukin päälle.

Paavo Soinisen, Kalle Lukkarilan ja Vertti Heikkisen toimiessa lankkusahan "tällärinä" ja vuorotellen päältä sahaajina.

Kylän miesten Aatami Kuuselan, Oskari Rytilahden, Marrun-Vertin ja muiden toimiessa altasahaajina.
Samalla sahattiin kaiken muun ohessa myös lankkutarpeet salmen sillan kanteen ja kaiteiksi.

 Itse sillan rakentaminen suoritettiin Hieta-Heikan mestaruuden alaisena, sotkamolais-Pekan (Pekka Huttunen) toimiessa hänelle päälle päsmärinä.

Tietyöt aloitettiin nykyisen Osuuskaupan luota, sillä Vuonaniemen suunnasta ei ollut pätkääkään vielä valmiina ja sillan teko käynnistyi saman tien.
Silta-arkkuihin tarvittiin paljon kiviä. Niitä vedätettiin kymmenkunnan Kursunpuolilaisten hevosilla.

Kivisiltä Salmenkankaan pelloilta sentään Vuonaniemeläisetkin suvaitsivat kiviä tuoda mainittuihin silta-arkkuihin.

Mutta, aina Uutelasta ja Pekkalasta saakka tätä tärkeätä rakennusmateriaalia, lähinnä laakakiveä, piti vedättää.

Suurista honkapölkyistä oli pantu kannatinpuut ja ne olivatkin niin jykevät, että kestivät yli toisen maailman sodan.
Hongista olivat myöskin kansipuut, niihin ei kunnolla pystyneet edes saksalaiset pois lähteissänsä.

- Eivät olleet mitään räkänokkain tevoksia. -

Hieta-Heikka oli määrännyt jokaiselle omat työnsä, toiset kaivo ravia tien kahta puolta ja toiset ajoi maata tien pinnaksi.

Eräänä iltana tien pää saavutti Heinäniemen, missä tällä hetkellä on Kasasen Aarnen pytinki.
- Siihen oli jäänyt tie yönajaksi. 

Aamulla miesten tullessa töihin olikin tien pää kadonnut, kuin tina tuhkaan.
- Tilalla oli suuri vesihauta.

Silloin olivat Eeri ja sotkamolais Pekka hakeneet 5-6 metriset riut ja kokeilleet montun pohjaa, eikä sieltä ollut kuulunut yhtään mitään.

- Olivat sitten tehneet pasinan?
Vittaksilla sitoen ja siihen maata lujasti päälle, jopahan oli tie asettunut.
Siellä se on tänäkin päivänä ja pysynee viimeiseen Matin päivään saakka.

Siinä olivat tien kimpussa viikon pari ätisseet ja viimein olivat saaneet tien kuljettavaan kuntoon.
- Sen jälkeen sillä tiellä on luikkinut kaikenlaista vispaajaa.

 

Kun sillan peruskiven sijoittamisen päivä koitti, toivat Tuhka-Pekan tyttäret, taisivat olla Esteri ja Eeva, kauhialla kuparipannulla kahvia ja rapuskavoihin tehtyjä maukkaita kampanisuja sillan rakentajille.
Senhän arvaa, kun suuresta talosta tytöt lähtee liikkeelle niin siinä ei napilla pelattu.
- Sitä tehtiin, eikä sitkuteltu.

Kahviaistilaisuus oli varmasti juhlallinen, sillä vielä vuosikymmeniä tapauksen jälkeen miehet tapausta muistelivat, myös sitä kuinka juuri Hyötkän Laukin vetämä Pekkalan savupirtin mahtava porrasaskelma keikahutettiin kahvipöydäksi.

Tärkeä uudistus tuo pieni silta Kursun kylälle oli. Ennenkaikkea se oli kuitenkin vahva näyttö siitä, mihin yhteisvoimin voidaan päästä.

Paitsi pikallisen liikennöimisen kannalta tällä oli merkitystä myös siinä, että päästiin kauppatavara- ja rahti ym. kuormien kanssa runsas vuosikymmen aikaisemmin valmistuneelle Kemijärvi-Kuolajärvi maantielle.

- Alkuvuosikymmeninä sillalla oli käyttöä vain kesäisin.

Vasta kolmekymmentäluvun puolivälin maissa suuntautui liikenne kokonaan kyläkunnan hallussa olevalle maantielle ja sillalle.

 Talvisodan aikana poltettiin myös Kursun kylä.
Sen sijaan siltoja ja rumpuja ei kyläteillä tuhottu.

Niinpä talvisodan evakosta palattaessa Salmen silta ei ollut ympärillä tapahtuneen hävityksen keskellä kärsinyt niin "hiki-rupea"

Jatkosodan loppuselvittelyissä v. 1944 syksyllä, Salmen siltaakaan ei oltu unohdettu.
Sen kansi oli räjäytetty.
Lieneekö Hieta-Heikka ollut suojelemassa siltaa, vai oliko saksalaisilla niin kiire, että räjähdysainemäärä oli jäänyt olosuhteet huomioon ottaen vaatimattomaksi, sillä silta-arkut ja kannatinpuut olivat miltei ehjät.

Silta saatiinkin varsin nopeasti käyttökuntoon.

Penkereistä, palteista, ojista ja muusta sillan ympäristöstä sitävastoin oli kyllä pidetty huolta.
Ne olivat olleet hyvin tiheään ja ovelasti miinoitettuja.

Näihin miinoituksiin kuolivat ainakin Martti Mikkola,
Else Lukkarila ja Eero Myllykangas.
1946 Mauno Kairala haavoittui miinasta.

 Sillan kantavuutta jouduttiin vahvistamaan v.1946 alkaneessa siirtoväen asutuksen Keminniemelle suuntautuvassa vaiheessa.

Myös Tuurakosken rannalle rakennetun sahalaitoksen aloittaessa toimintansa, 1950-luvun vaihteessa ja sahatavaran rahtaukseen sahalta Kursun asemalle, oli osuuskunnan toimesta sillan kantavuutta jälleen vahvistettava.

Kerran v.1950 Lapin Maanviljelysinsinööripiirin (karsea nimihirviö) Kursun toimisto oli tehnyt suunnitelman tien oikaisemiseksi ja sillan muuttamiseksi alaspäin nykyisestä. Liikenteelle sopivammaksi ja turvallisemmaksi, . . niin aina.

- Hanke kumottiin kyläläisten ja Ol. Sallan toimesta.

Niinpä paikallisliikennetie jäi toistaiseksi kiemurtelevan kylätin linjalle, Isolta tuhkalta Erkkilän pirtin nurkan kiertäen kuin yli puolivuosisataa sitten.

Uusi aika ja sen mukana kehitys muuttaa sukupolvia.
Se muuttaa menettelytapoja, se muuttaa maisemia.
Niinpä äsken mainittu uudistusyritys sillan sijainnissa ja tien suoristamisessaon tullut toteuttamisvaiheeseen tänä armon vuonna 1973.

Vielä joulun ja uudenvuoden ajan entinen pieni Salmen silta palvelee uskollisesti liikennettä.
Tosin sillä on enää varasillan luonne.

Sen rinnalla, virran alajuoksulle, aivan lähelle on muotoutumassa uusi uljas silta.

- Varmaankin uudesta sillasta tulee upea ja turvallinen.

Mutta varmastikaan siitä ei tule läheskään niin tunnelmallinen ja tuskinpa niin välttämättömän tuntuinenkaan kuin se pieni silta, jonka syntyvaiheita me poikavuosina seurailimme.

Sen kannella joskus jopa tanssiksikin pistettiin Laitilan Aukustin hanurin tahdissa.
- Monia, monia muistoja

Salmen sillan olemassa olo antaa; joskus nuoruusvuosina ja siikailimme sillan alta kansilankkujen rakosista kun naapurikylän neitoset sillalla tepastelivat maisemaa ihaillen....

Kuinka se alati heinälastissa ollutta venettä ohjaillessa piti olla tarkkana etteivät varpekepit tarttuisi sillan vinoasennossa olleisiin tukihirsiin. 

Kuinka joskus korkean kevättulvan aikana vesi hipoi kannatinhirsiä.
Mutta sillalle vesi ei koskaan noussut, niin hyvin oli teettäjä-Heikka sen mitoittanut.

Kahden puolen tosin tulvavesi saattoi joskus tien yli virrata, mutta tämä ei kuitenkaan liikennettä katkaissut, eikä hukkuma muodostunut monipäiväiseksi.

 

Toivottavasti TVL:n siltabudjetissa on sen verran varaa, että uskollisen palvelijan, pienen Salmen sillan rakennelmat riisutaan sievästi, niin etteivät ne jää lahoamaan ja törröttämään siihen paikoilleen.
- Niin korjaili Herma-ukkokin aikoinaan pukkisiltansa jäännöksiä, älköön olko tämä uusi ja voimakas rakentaja sen heikompi ja huolimattomampi. 

Saisipa tuo ikätoveri edes kunniallisen hautasaaton.

--------------------------------------------------------------------

Ylläoleva kirjoitus on referaatti Arvid ja Ilmari Leskelän muistelmista kuinka Kursun silta Salmenkankaalle saatiin.

 

Jos mielestänne virheitä esiintyy,tai haluaisitte muutoin korjata jonkinkohdan, olisitteko ystävällisiä ja ilmoittaisitte niistä minulle.

Kuten Ilmari Leskelä asian ilmaisisi;
"tyhjä ätinä kotinurkissa ei auta, pitää tehä eikä sitkutella."

Kari Korpela