Salmen Silta
Vuoden 1914 syyskesällä pellonleikkuun jälkeen alkoi syntyä Salmen Silta.
Kun elot pälvivät vielä pelloilla odotellen riihen puintia päättivät Kujalan perän isännät rakentaa sillan kotisalmeen.
Salmessa ei ollut
siltaa aikaisemmin, piti siitä kahlaten kulkea yli, mikä oli
hankaluus sinänsä.
Salmi oli
kolmisen sylen levyinen ja liejurantainen, pohja joessa oli kuitenkin
kivikkoinen.
Aikaisemmin kulku Kursun puolelta(pohjoisesta) Vuonanniemeen (eteläiseen osaan Kursua) tapahtui veneellä Heinäniemen kohdalta (nykyinen Kasasen talo) Pajarin rantaan tai kahlaten salmen niskasta.
Arvata sopii, että ylitys oli varsin hankalaa.
Jalankulkijat saateltiin tavallisesti veneellä Herma-Ukon, Saijan-Aapun, Saaran-Erkin tai jonkun muun toimiessa venevärjärinä.
Muutaman vuoden
jalankulkijat saivat kulkea äsken mainitun Herma-Ukon, eli Hermanni
Seppälän laittamaa pukkisiltaa myöten.
Siihen pukkien
päälle oli Hermanni asettanut pari kolme veistettyä hirttä sekä
käsipuun, jotta ylitys saattoi tapahtua melko turvallisesti.
Me jotka silloin olimme kakaroita, saimme kyytiä Herma-Ukon selkärepussa, taikka "sylivauvana".
Aikuiset saivat
maksaa ylityskerralta sillan rakentajalle kymmenen penniä.
Maksu ei ollut
suuri senkään aikaisessa valuutta-arvossa.
Siitä huolimatta
vuonanniemeläiset pinnasivat tästäkin velvoitteesta sen minkä
ehtivät.
Vuonanniemeläiset
yleensäkään, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta,
eivät olleet yhteistoiminnan väkeä.
Tämä ilmeni mm. sillan
rakentamisen yhteydessä.
Toiselta puolen,
siis Vuonaniemestä ei ollut kuin ison talon isäntä Tuhka-Pekka,
renkiensä kanssa.
Pajarin Mikko sen sijaan osoitti syvää myötätuntoa
hanketta kohtaan, mikä oli sekin jo jotain.
Toiset isännät olivat kateellisia ja änkyröivät kaikkea yhteistoimintaa vastaan, heitä ei sillanrakennustoiminnassa ollut mukana.
Olisi luullut,
että Vuonaniemeläiset olisivat yhtenä miehen olleet Kursun
puolilaisten kanssa siltaa rakentamassa, sillä Salmenkankaassa Kursun
puoleiselle rantamaastolle olivat Vuonaniemen talokkaat kuokkineet ja kylväneet
peltoja.
Niitä oli jo sillan teon aikana useita hehtaareja.
Pajarin, Tuhkalan, Eljaksen (Vuonnalan) ja luultavasti myös Vuolukan taloilla oli peltoja Salmenkankaassa. Vuonanniemeläisillä oli siis jatkuva tarve sillan käyttöön.
Tien pohja oli
rakennettu Kursunpuolen miesten toimesta Kujalasta, Salmen rantaan
saakka vuosisadan vaihteessa. Matkaa oli parisen kilometriä, mutta yhteisin
ponnistuksin saatiin ojat kaivettua ja täytemaatkin ajetuksi, niin
että kolakärryillä liikennöiminen kävi suhteellisen mukavasti.
Salmen
ylitys vain tapahtui kahlaten hevoset kivikkoista salmen pohjaa ja
mutaisia rantoja vetäen.
Siihen saakka oli
käytetty kilometrin mittaista
vesitietä ja rospuuton aikana oli turvauduttava tarpomiseen Hietaranta-Heinäniemen
ryteikköiseen rantamaastoon kehkeytynyttä polun tapaista
myöten.
Rovavaaran Aittanenältä oli keväthankien aikana vedätetty järeät aihkipetäjät sillan kannatin- ja muiksi runkotarpeiksi.
Kujalan tallin
hietikkoiselle kenturalle oli pystytetty "kintaskosken saha".
Kahden metrin
korkeuteen ulottuva sahapukki, jonka toisella sivulla olivat pitkät
vinotuet.
- Ne toimivat samalla sahauspaikan "kaljuina" joita myöten
sahattava tukki pyörivässä liikkeessä hinattiin manila-tai
juuriköysien mutkassa ylös pukin päälle.
Paavo Soinisen, Kalle Lukkarilan ja Vertti Heikkisen toimiessa lankkusahan "tällärinä" ja vuorotellen päältä sahaajina.
Kylän miesten
Aatami Kuuselan, Oskari Rytilahden, Marrun-Vertin ja muiden toimiessa
altasahaajina.
Samalla sahattiin kaiken muun ohessa myös lankkutarpeet
salmen sillan kanteen ja kaiteiksi.
Itse sillan rakentaminen suoritettiin Hieta-Heikan mestaruuden alaisena, sotkamolais-Pekan (Pekka Huttunen) toimiessa hänelle päälle päsmärinä.
Tietyöt
aloitettiin nykyisen Osuuskaupan luota, sillä Vuonaniemen suunnasta ei
ollut pätkääkään vielä valmiina ja sillan teko käynnistyi saman tien.
Silta-arkkuihin tarvittiin paljon kiviä. Niitä vedätettiin kymmenkunnan
Kursunpuolilaisten hevosilla.
Kivisiltä Salmenkankaan pelloilta sentään Vuonaniemeläisetkin suvaitsivat kiviä tuoda mainittuihin silta-arkkuihin.
Mutta, aina Uutelasta ja Pekkalasta saakka tätä tärkeätä rakennusmateriaalia, lähinnä laakakiveä, piti vedättää.
Suurista
honkapölkyistä oli pantu kannatinpuut ja ne olivatkin niin jykevät, että
kestivät yli toisen maailman sodan.
Hongista olivat myöskin kansipuut, niihin
ei kunnolla pystyneet edes saksalaiset pois lähteissänsä.
- Eivät olleet
mitään räkänokkain tevoksia. -
Hieta-Heikka oli määrännyt jokaiselle omat työnsä, toiset kaivo ravia tien kahta puolta ja toiset ajoi maata tien pinnaksi.
Eräänä iltana
tien pää saavutti Heinäniemen, missä tällä hetkellä on Kasasen Aarnen
pytinki.
- Siihen oli jäänyt
tie yönajaksi.
Aamulla miesten tullessa töihin olikin tien pää
kadonnut, kuin tina tuhkaan.
- Tilalla oli suuri vesihauta.
Silloin olivat Eeri ja sotkamolais Pekka hakeneet 5-6 metriset riut ja kokeilleet montun pohjaa, eikä sieltä ollut kuulunut yhtään mitään.
- Olivat sitten
tehneet pasinan?
Vittaksilla sitoen ja siihen maata lujasti päälle, jopahan
oli tie asettunut.
Siellä se on tänäkin päivänä ja pysynee
viimeiseen Matin päivään saakka.
Siinä olivat tien
kimpussa viikon pari ätisseet ja viimein olivat saaneet tien
kuljettavaan kuntoon.
- Sen jälkeen sillä tiellä on luikkinut kaikenlaista
vispaajaa.
Kun sillan peruskiven
sijoittamisen päivä koitti, toivat Tuhka-Pekan
tyttäret, taisivat olla Esteri ja Eeva, kauhialla kuparipannulla kahvia ja
rapuskavoihin tehtyjä maukkaita kampanisuja sillan rakentajille.
Senhän arvaa, kun suuresta talosta tytöt lähtee liikkeelle niin siinä ei
napilla pelattu.
- Sitä tehtiin, eikä sitkuteltu.
Kahviaistilaisuus oli varmasti juhlallinen, sillä vielä vuosikymmeniä tapauksen jälkeen miehet tapausta muistelivat, myös sitä kuinka juuri Hyötkän Laukin vetämä Pekkalan savupirtin mahtava porrasaskelma keikahutettiin kahvipöydäksi.
Tärkeä uudistus tuo pieni silta Kursun kylälle oli. Ennenkaikkea se oli kuitenkin vahva näyttö siitä, mihin yhteisvoimin voidaan päästä.
Paitsi pikallisen liikennöimisen kannalta tällä oli merkitystä myös siinä, että päästiin kauppatavara- ja rahti ym. kuormien kanssa runsas vuosikymmen aikaisemmin valmistuneelle Kemijärvi-Kuolajärvi maantielle.
- Alkuvuosikymmeninä sillalla oli käyttöä vain kesäisin.
Vasta kolmekymmentäluvun puolivälin maissa suuntautui liikenne kokonaan kyläkunnan hallussa olevalle maantielle ja sillalle.
Talvisodan aikana
poltettiin myös Kursun kylä.
Sen sijaan siltoja ja rumpuja ei kyläteillä
tuhottu.
Niinpä talvisodan evakosta palattaessa Salmen silta ei ollut ympärillä tapahtuneen hävityksen keskellä kärsinyt niin "hiki-rupea"
Jatkosodan
loppuselvittelyissä v. 1944 syksyllä, Salmen siltaakaan ei oltu unohdettu.
Sen kansi oli räjäytetty.
Lieneekö Hieta-Heikka ollut suojelemassa
siltaa, vai oliko saksalaisilla niin kiire, että räjähdysainemäärä
oli jäänyt olosuhteet huomioon ottaen vaatimattomaksi, sillä silta-arkut
ja kannatinpuut olivat miltei ehjät.
Silta saatiinkin varsin nopeasti käyttökuntoon.
Penkereistä,
palteista, ojista ja muusta sillan ympäristöstä sitävastoin oli kyllä pidetty
huolta.
Ne olivat olleet hyvin tiheään ja ovelasti miinoitettuja.
Näihin
miinoituksiin kuolivat ainakin Martti Mikkola,
Else Lukkarila ja Eero
Myllykangas.
1946 Mauno Kairala haavoittui miinasta.
Sillan kantavuutta jouduttiin vahvistamaan v.1946 alkaneessa siirtoväen asutuksen Keminniemelle suuntautuvassa vaiheessa.
Myös Tuurakosken rannalle rakennetun sahalaitoksen aloittaessa toimintansa, 1950-luvun vaihteessa ja sahatavaran rahtaukseen sahalta Kursun asemalle, oli osuuskunnan toimesta sillan kantavuutta jälleen vahvistettava.
Kerran v.1950 Lapin Maanviljelysinsinööripiirin (karsea nimihirviö) Kursun toimisto oli tehnyt suunnitelman tien oikaisemiseksi ja sillan muuttamiseksi alaspäin nykyisestä. Liikenteelle sopivammaksi ja turvallisemmaksi, . . niin aina.
- Hanke kumottiin kyläläisten ja Ol. Sallan toimesta.
Niinpä paikallisliikennetie jäi toistaiseksi kiemurtelevan kylätin linjalle, Isolta tuhkalta Erkkilän pirtin nurkan kiertäen kuin yli puolivuosisataa sitten.
Uusi aika ja sen
mukana kehitys muuttaa sukupolvia.
Se muuttaa menettelytapoja,
se muuttaa maisemia.
Niinpä äsken
mainittu uudistusyritys sillan sijainnissa ja tien suoristamisessaon
tullut toteuttamisvaiheeseen tänä armon vuonna 1973.
Vielä joulun ja
uudenvuoden ajan entinen pieni Salmen silta palvelee uskollisesti
liikennettä.
Tosin sillä on enää varasillan luonne.
Sen rinnalla, virran alajuoksulle, aivan lähelle on muotoutumassa uusi uljas silta.
- Varmaankin uudesta sillasta tulee upea ja turvallinen.
Mutta varmastikaan siitä ei tule läheskään niin tunnelmallinen ja tuskinpa niin välttämättömän tuntuinenkaan kuin se pieni silta, jonka syntyvaiheita me poikavuosina seurailimme.
Sen kannella
joskus jopa tanssiksikin pistettiin Laitilan Aukustin
hanurin tahdissa.
- Monia, monia muistoja
Salmen sillan olemassa olo antaa; joskus nuoruusvuosina ja siikailimme sillan alta kansilankkujen rakosista kun naapurikylän neitoset sillalla tepastelivat maisemaa ihaillen....
Kuinka se alati heinälastissa ollutta venettä ohjaillessa piti olla tarkkana etteivät varpekepit tarttuisi sillan vinoasennossa olleisiin tukihirsiin.
Kuinka joskus korkean kevättulvan aikana vesi hipoi kannatinhirsiä.
Mutta sillalle vesi ei koskaan noussut, niin hyvin oli teettäjä-Heikka sen
mitoittanut.
Kahden puolen tosin tulvavesi saattoi joskus tien yli virrata, mutta tämä ei kuitenkaan liikennettä katkaissut, eikä hukkuma muodostunut monipäiväiseksi.
Toivottavasti
TVL:n siltabudjetissa on sen verran varaa, että uskollisen
palvelijan, pienen Salmen sillan rakennelmat riisutaan sievästi, niin
etteivät ne jää lahoamaan ja törröttämään siihen paikoilleen.
- Niin
korjaili Herma-ukkokin aikoinaan pukkisiltansa jäännöksiä,
älköön olko tämä uusi ja voimakas rakentaja sen heikompi ja
huolimattomampi.
Saisipa tuo ikätoveri edes kunniallisen hautasaaton.
--------------------------------------------------------------------Ylläoleva kirjoitus on referaatti Arvid ja Ilmari Leskelän muistelmista kuinka Kursun silta Salmenkankaalle saatiin.
Jos mielestänne
virheitä esiintyy,tai haluaisitte muutoin korjata
jonkinkohdan, olisitteko ystävällisiä ja ilmoittaisitte
niistä minulle.
Kuten Ilmari Leskelä asian ilmaisisi;
"tyhjä ätinä kotinurkissa ei auta, pitää tehä eikä sitkutella."
Kari Korpela
